Sukkapäivä

En tiedä kuinka yleistä tämä on, mutta luen muutamaa suosikkiblogiani uudestaan aina välillä, vähän niin kuin luen välillä Yarn Harlotin kirjoista yksittäisiä esseitä uudestaan. Silloin kuin tarvitsen inspiraatiota, henkistä neulontatukea tai muistan vain hauskan merkinnän jonka tiedän piristävän päivääni. Nyt olen viimeisen tunnin lueskellut blogia jonka kirjoitustyylin epäilen siirtyvän suoraan omaan tekstiini (olen aina ollut erittäin altis vaikutteille ja omin muiden ihmisten sanontoja ja jopa ilmeitä jatkuvasti). Blogi tarjosi kuutenkin niin voimakkaan inspiraation tähän merkintään, että en voinut vastustaa. Mahdollinen tyylin matkiminen annetaan toivottavasti anteeksi.

Tänään on ollut aika sukkapäivä. Aamulla kyttäsin onnistuneesti itselleni lisää wollmeisea (huom: jos et tiedä mistä on kyse, niin on ehkä parempi. Se vie rahat ja altistaa lankasnobismille) ja vietin sen jälkeen parisen tuntia varsin epämääräisesti, lähinnä ravelryssä surffaillen ja uutta sukkakirjaa ihaillen (siitä toivottavasti lisää myöhemmin).
Muuten olen lähinnä juonut hirveitä määriä kahvia ja teetä ja syönyt suklaata sekä neulonut uskomattoman pähkinäsuklaamaisia sukkia. Wollmeisesta, tietenkin.

Tuossa vähän aikaa sitten ensin boleroa (täällä lyhyesti mainittu mutta ei kuvattu) ja sitten paitaa neuloessani kuvittelin jo hetken aikaa että sukkakauteni on ohi. Minulla on tapana innostua jostakin aina vähäksi aikaa aivan suunnattomasti, ja ajattelin että se sukkajuttu oli nyt tässä. Että se oli samanlainen kausi-innostus kuin esimerkiksi Susu-suklaapatukan ahmimisvaiheeni joskus lukiossa, minkä jälkeen kyseinen suklaa on jäänyt kaupan hyllylle.

Vaikuttaa kuitenkin kovasti siltä, että sukat ovat tulleet jäädäkseen. Minulla oli myös kesän alussa pienoinen kyllästymisvaihe, mutta sekin meni ohi. Nytkin villapaitaintoiluni vaihtui sukkaintoiluksi melko nopeasti. Ravelryn queue on taas kasvanut, pähkinäsuklaasukka nro 1 on yli kantapään ja eilen vietin tunnin kahvilassa teekupposen ja uuden sukkakirjan kanssa aivan innoissani.
Olen myös vihdoin kesähelteiden jälkeen päässyt käyttämään tähän mennessä tekemiäni sukkia hieman enemmän. Araucania Ranco vain valitettavasti on osoittautunut melko huonosti kestäväksi: olen tehnyt siitä kaksi paria, joista toiset ovat kotikäytössä ja toiset ihan kengissä kulumassa. Ensinmainitut neuloin 2,5mm puikoilla, jälki ei ollut tarpeeksi tiheää ja ne ovat kasvaneet käytössä: ihan oma moka, siitä en valita. Toiset tein 2mm puikoilla ja ne ovat paitsi venähtäneet myös alkaneet huopaantua ja kulua jo toisen käyttökerran jälkeen.

Viime päivinä olen ajatellut, että tällaisista pienistä pettymyksistä huolimatta jaksan neuloa sukkia koska teen niitä ennen kaikkea prosessin, en valmiin neuleen, takia. Villapaitaa tehdessä ajattelin hyvin paljon myös sitä, miten ihanaa olisi käyttää itsetehtyä vaatetta. Itsetehtyjä sukkiani käytän sen sijaan edelleenkin aika vähän, enkä haaveile siitä samalla tavalla neuloessa kuin villapaidan kanssa. Nautin kuvion muodostumisesta, langan väreistä ja siitä, miltä se tuntuu käsissä. Pienet puikot sopivat käteeni jotenkin niin hyvin.

More Simple Things

FO: Clapotis

Yarn: Artesano Hummingbird, 300g

Needles: 4mm

For pictures of me wearing it, see the project page

In knitting this Clapotis I also realised something about what guides me in choosing projects. Although knitting is supposedly for my own entertainment only, I still find myself considering expectations and norms.

We all fall for this sometimes -or I at least would like to think that I am not the only one who might borrow the latest prize winner from the library just because it's a prize winner. Or attempt to read a classic because it's a classic. Even though I'm actually in the mood for a re-read of Harry Potter, wouldn't it be so much better if I could say I had read James Joyce and liked it?  A good read with the added bonus of feeling smart! 

Of course I hardly ever manage to find a classic I can honestly say I like and am forced to read what I really want. Which lately has not been very much. Instead I have carried this way of thinking into knitting. One might think the two actions aren't very similar, but in this way at least they certainly are. 

In both knitting and reading much is categorized in terms of difficulty, or the mental strain of the task. "Tv-knitting" is pretty much the equivalent of a "beach read", brainless and easy. An overview of such a project or a review of such a book is usually shorter or more offhand than one of, say, a difficult lace scarf or a Nobel prize winner. 

Because of the lack of difficulty, these tv-projects and easy reads are obviously the most popular ones as well. They are recognised as fulfilling certain functions, using that lonely skein or passing the time, often in-between or after more demanding projects or books.

Just like I sometimes pay too much attention to what highbrow critics say of a novel, I have lately been too conscious of the prestige of certain pattern designers or project types. When doing a four-stitch repeat on a sock, I kept browsing the elaborate designs by Cookie A, even attempted one of the easier ones. I so hoped to be able to say that I had mastered it and liked doing it. But no luck. I also have a beginning of a lace scarf, my pride of which was somewhat lessened once I realised that what I thought of as difficult was tv-knitting to others.

I started Clapotis as a calm-me-down project, on a morning when I was extremely annoyed and angry with the world. I justified it like I would justify a hamburger: a treat I was badly in need for.

And I really did not knit anything else for nearly two weeks. The yarn was soft, the colours pretty, the rhythm right.  As much as I would have wanted to like something more difficult, this simplicity was what I truly did like. I felt somewhat self-conscious when I brought it out in public, but knew that pretending to work on something else simply would result in me doing nothing.

Although nearly running out of yarn and having some trouble dropping the stitches (in sticky alpaca), the finished product was also a success and I wore it at my cousin's wedding this past weekend. 

Perhaps a lace shawl might have made me more proud, but Clapotis had made me happy. 

And warm.

KIP

Olen kohtuu tohkeissani huomisesta KIP-päivästä. Koska en ole aikisemmin sitä mitenkään viettänyt, innostukseni perustuu tietenkin vain mielikuviin, ja saatan hyvinkin suurennella tapahtumaa. Mutta sille nyt ei mitään mahda, innostun hyvin helposti asioista etukäteen.

 In some weird manner I have always liked to publicly display my interests. Mostly that has meant wearing fan t-shirts (ranging from Rufus Wainwright to Wicked) or publicly reading Bookcrossing books. It shouldn't be difficult to guess that yes, I also knit in public, all the time.

I'm not quite sure whether I can quite pin down the reasons for this inclination. To express individualism; to pretend I'm important by thinking that people pay attention to what I do; to get comments from someone interested in the same thing. I know that I at least would love it if someone spotted that I was wearing a Clapotis or Sylvi. Of course I also want to knit when I can, even in public, but that's not the only reason.

When I think about tomorrow, I feel very energetic, almost defiant. Knitting and Ravelry are, in the end, still rather invisible to the general public, and I look forward to KIP Day as a small attempt to make us more visible. And, hopefully, to get some bystanders interested.

Oi ihana toukokuu

Näinhän se tietenkin menee. Kun olen juuri hehkuttanut sitä, miten loistavaa on voida tehdä kantapää junassa, yhtäkkiä olenkin varvaskavennuksissa, joita en voi aloittaa, koska saajan pitää sovittaa ensin. Eli pakollista taukoa tulee jossain vaiheessa kuitenkin.

Ainoa toinen aktiivisesti tekeillä oleva neuletyö on huivi. Lanka on upeaa ja kuvio helppo, jopa siinä määrin että en jaksa neuloa sitä kovinkaan pitkään ennen kyllästymispistettä.

Tekisi mieli aloittaa uudet sukat, mutta yritän malttaa odottaa toukokuuta ja sock knitters anonymous -ryhmän toukokuun mallia. Lankakin tähän työhön on jo mietitty: olimme miehen kanssa parisuhdeoleellisen merkkipäivän (lue: vuosipäivän) johdosta viikonloppulomalla Turussa, ja pakkohan sitä yhdessä lankakaupassa oli käydä. Lankabaarin sijainti ja valikoimakin oli katsottu valmiiksi, joten kauaa ei ostoksissa mennyt. Mukaan tarttuivat sukkaplokit (tai siis succaplokit)  ja yksi ainokainen kerä paikallisen värjärin sukkalankaa (langan tiedoissa ei nimeä lue, mutta kaupan kuitti paljastaa että ostin Nauravan lampaan tuotteen). Mies ei ihan ensinmainittujen ideaa tajunnut, ja täytyyhän se myöntää että eivät ne ihan välttämättömät ole...Mutta kun kauppaan kerta päästiin enkä tuhlannut lankaan liikaa niin pitäähän niitäkin päästä kokeilemaan.

Tosiaankin, minua kiinnostavia lankoja ei Lankabaarista hirveästi löytynyt, tosin voi johtua tämänhetkisestä sukkakeskeisyydestäni, en oikein edes katsellut muita lankoja. Mutta tuo ainoa ostamani kerä siis tämänhetkisten suunnitelmien mukaan päätyy Kiilaksi heti kun toukokuu koittaa.

For starters

There are some things that I probably won't be able to keep out of this blog. Like language issues, for starters. For some time I debated with myself about whether I should start a Finnish-language-only or an English-language-only blog, but couldn't decide. We'll see whether one of the languages will become dominant eventually, but for now I'll go with whichever I feel like using.

Verbosity is another thing. My camera is barely second rate and my picture taking skills are practically nonexistent, and I am, in any case, more used to communicating by writing. I do, after all, spend nine months of the year writing essays (or actually mostly procrastinating when I should be writing, but we all know how that goes). As a lifelong reader I also enjoy all kinds of knitting stories and often it is how the yarn turned into a cardigan that interests me more than the finished project. Stephanie Pearl-McPhee's (a.k.a. Yarn Harlot) books really struck a chord with me, as they are just that, stories about knitting (or knitters).

I like my knitting projects to also have stories, or more accurately, I tend to give them the shape of a story. The first story that I want to write here concerns a pair of socks as well as the apartment that is my -our- new home.

On Monday March 2nd, I went to see an apartment for rent. It was during the day and my boyfriend couldn't come, so I basically had to decide whether the apartment was something we could be interested in. I thought we could, and after having filled in various forms, the estate agent promised to call either that or the following day. After leaving the apartment I was so excited and nervous that I needed something to do and so I started a pair of socks while eating lunch in a small café. Knitting them had a tremendously calming effect. The yarn (Araucania Ranco) was a beautiful, semisolid turquoise that seemed to glow and I knew that I really, really, wanted to get this pair finished (my sock knitting history being two finished pairs and one unfinished one, plus one very unsuccesful attempt).

Although I started them for stress-relieval, once the estate agent called to say that we got the place, I decided that they would be my home socks. As it was an old house, I thought I probably would need something warm and woolly. I knit them rather monogamously, hoping to be finished by the time we moved in, but didn't quite make it (because we got to move in surprisingly fast). We had lived in the new place for a week when I finished the pair.

Pattern: Spring Cable (ravelry link)

Yarn: Araucania Ranco Solid, turquoise

Needles: 2.5 mm

Not only are the socks special because of their connection with our new home, they are also my first socks knit with such a skinny yarn and small needle size, and taught me to cable without a cable needle. All of this makes me very proud of them, even though the gauge is a bit too loose, especially with the first sock. But they are definitely wearable and so soft and comfortable that I wear them as sleep socks. I usually kick all socks off during the night, but not these!